Päämäärätöntä rimpuilua

Otsikko kuvaa sitä, minkalaista roolipelaaminen lapsena oli minulle. Meitä oli noin kolme ja joskus pari lisää. Teimme hahmoja erilaisiin kotikutoisiin peleihin ja kirjastosta löytyneisiin peleihin. Aloitimme pelaamisen, mutta kukaan ei oikein tiennyt, miten pitäisi edetä. Joku oli tiellä kävelemässä johonkin ja sitten kohtasi jonkun mörön tai ongelman, tai sitten joku oli kaupungissa ja arvoimme Fantasiakaupungit-teoksesta satunnaiskohtaamisen (yleensä orjakauppiaita).

Joskus lukioikäisenä peleissä alkoi vähitellen olemaan ensin pituutta yli pelikerran tai muutaman ja loppuvaiheessa sitten suuntaakin ja myös lyhyitä toimivia pelejä sain pelautettua.

Asia tuli mieleen, kun seuraan lapseni leikkimistä. Usein leikin asettelemisessa (legojen, autojen, ponien, tms.) kestää niin pitkään, että varsinaista leikkiä ei ehdi aloittamaan. Seuraava leikki sitten nappaa huomion, eikä aiempaa ikinä jatketa.

Kenties ongelma ei olekaan roolipelaamisen vaikeudessa tai perinteisten roolipelien heikkoudessa, vaan lasten ja nuorten huomiokyvyssä, kärsivällisyydessä ja itseohjautuvuudessa?

Päämäärätöntä rimpuilua

3 kommenttia artikkeliin ”Päämäärätöntä rimpuilua

  1. Ilkka sanoo:

    Hyvä avaus!

    Nämä roolipelitaipaleen alkupään tulokulmat ja kokemukset ovat käsittääkseni aivan valtavan merkityksellisiä siinä, miten koko roolipelaamisen sittemmin kokee, ja jatkaako sitä ylipäänsä.

    Kun aloittelimme harrastusta lapsena, meillä kaveripiirissä oli yksi yhdistävä tekijä: olimme kaikki lukeneet Tarun Sormusten herrasta. Oli jokin perustava mielikuva siitä, mitä joululahjalaatikosta löytyneellä roolipeli-nimisellä välineellä voisi tehdä. Olimme toki myös pelanneet joitakin lauta- ja tietokonepelejä, jopa pitkäkestoisia strategiapelejä. Silti emme suinkaan käyttäneet kaikkia pelilaatikon sääntöjä ekoissa peleissä.

    Toki silloisten pelikavereiden mielikuvat voivat poiketa. Olin itse aika lailla pelinjohtajana. Minut tunnettiin jo ennen roolipeliharrastusta satusetänä, joka selitti elokuvien juonia ja keksi jatkotarinoita koulumatkoilla. Olin muutaman vuoden ennen roolipeliharrastuksen aloittamista kuljettanut pikkusiskoani mukana fantastisissa seikkailuissa ja maailmoissa, joita myös tukivat kartat. Minulla oli siis selkeä mielikuva siitä, mitä roolipelit voisivat olla.

    Pelasimmekin koko yläasteen ja lukion ajan sellaisia ”matkalla sattuu ja tapahtuu” -pelejä. Paljon tappeluita toki, mutta jännien ja samalla uskottavien maailmojen luominen oli tärkeässä roolissa. Pari vuotta kolusimme Keski-Maata MERPin avulla. Aika nopeasti tuli selväksi, että niissä MERPin moduuleissa oli tylsä rakenne ja loogisia aukkoja. Siitä sitten alkoi kehittyä omehtoisten seikkailujen ja kohtaamisten sarjoja, ja lopulta ensimmäinen kampanja. Toki matkan varrella tuli kokeiltua kaikenlaista, yleensä hyvin pätkikkäisesti. Koko lukioajan pelasimme (muun ohessa) yhtä ja samaa matkustuskampanjaa.

    Apuvälineitä toisenlaisten pelien pyörittämiseen ei löytynyt kauheasti varsinaisista roolipeliteoksista tai Maguksesta. Niitä olisi kait ollut jo tarjolla, mutta emme sattuneet pelaamaan niitä pelejä, joissa asiaa olisi tarkemmin pohdittu. RuneQuestin Pelinjohtajan opasta luin vasta vuosia pelin saamisen jälkeen, eikä siinä silloinkaan tuntunut olevan kovin hyviä välineitä. Pisimmän tien kautta, itse tekemällä, piti oppia.

    Omia lapsia katsellessa näyttää siltä, että kun lukee lapselle määrätietoisesti satuja ja keksii tarinoita, joihin lapsi pääsee halutessaan mukaan kertojaksi, alkaa 6- tai 7-vuotias jo hallita tarinankerronnan niin, että pystyy luomaan koherentteja ja kivoja leikkejä 3-vuotiaalle siskolleen. Leikkejä, joihin voi palata uudelleen. Uskon, että jotenkin noin se on mennyt itselläni silloin aikanaan. Kaverini alkoi vetää roolipelejä 7- ja 10-vuotialle lapsilleen, ja he oppivat sen aika helposti. Myös heillä oli vahva iltasatutraditio ja pitkäkestoista pelitaustaa Minecraftin kautta.

    Tämä kulttuuri ehkä kulkee suvussa, ja ellei siihen ole oppinut joltakulta (minä äitini avulla), voi olla vaikea keksiä sitä tyhjästä. Samoin opin pitkien, hitaasti etenevien pelien pelaamisen isäni kanssa strategiapelien avulla.

    Tämä tuntuisi tukevan usein toistettua toteamusta, että roolipelaamisen metodit yleensä pitää ja kannattaa oppia joltakulta, jotta siitä syntyisi jo aluksi jotain koherenttia. Voi olla, että aikuisilta oppiminen on tehokkaampaa kuin vähän itseään isommilta. Tätäkin voisi tutkia.

    Tykkää

  2. Voikohan noita kuinka yksinkertaisesti erottaa toisistaan? Aikuisenkin on vaikea ylläpitää huomiokykyään ja kärsivällisyyttään asiaan, jonka tekeminen on vaikeaa tai jota hän ei oikein ymmärrä.

    Olen vähän samoilla linjoilla Ilkan kanssa, että jos roolipelaamista aloittavalla henkilöllä on jokin sisäinen malli, jota soveltaa, niin hän pärjää pelien kanssa paljon paremmin. Siitä sisäisestä skeemastaan hän siis kaivaa vastauksen siihen kysymykseen, mitä roolipelissä seuraavaksi tapahtuu.

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.